Kannatko menneiden sukupolvien traumoja?

mennessä | joulu 11, 2019 | Psykosynteesi | 0 Kommenttia

Traumat periytyvät sukupolvelta toiselle. Ne jatkavat elämäänsä kunnes tulee joku, joka voi niin huonosti, että on halukas pistämään poikki perinteen. Aivan aluksi tämä edellyttää sen, että myöntää voivansa huonosti. Tämän jälkeen on vielä hyväksyttävä ajatus, että muutos ylipäänsä on mahdollinen. Jo tämä on kompastukivi monelle.  Jos haluaa muutokset olotilaansa, on muutettava jotain ajattelussaan ja toiminnassaan, Omien arvojensa tarkastelu voi olla hyvä lähtökohta. Tärkeintä on tarkastella minkä vuoksi juuri tietyt arvot ovat tulleet tärkeiksi. Mikä on niitten takana piilevä toive ja kaipuu?

Elämänmuutoksen ei tarvitse olla suuri, mutta jotain on tehtävä toisin. On aloitettava itsetutkistelusta ja tarkkailla itseään ikäänkuin ulkoapäin. Mitä tuon ihmisen päässä oikein liikkuu? Miksi hän pyörittää päässään noita samoja asioita vaikka niistä tulee niin huono olo? Miksi hän aina vain uudelleen käyttäytyy tuolla tavoin vaikka siitä joka kertaa seuraa ikävyyksiä? 
     Elämänmuutos voi tarkoittaa minäkuvan uudelleenarviointia tai sitä, että uskaltautuu tarkastelemaan, elänkö sitä elämää, jota oikeasti haluan. Olenko ja elänkö kuin se ihminen, joka sisimmässäni tunnen olevani? Olenko edes koskaan kunnolla tutustunut itseeni vai yritänkö vain suoriutua muiden oletettujen, odotusten mukaisesti?
Perimmäisten kysymysten esittäminen edustaa monelle epämukavuusalueelle siirtymistä. Eikä se ole mikään ihme. 

Totutun elämäntavan, ajattelun ja arvomaailman kyseenalaistaminen on sen verran rankkaa puuhaa, että siihen useimmat ryhtyvät vasta pakon edessä. Mielummin kärsitään tutulla polulla kuin aletaan etsiä uusia.
Koetaan keplotella eteenpäin tuttujen kainalosauvojen turvin ja kainalosauvoilla viittaan masennuslääkkeisiin, alkoholilla turruttamiseen, peliriippuvuuteen, pornoriippuvuuteen, työnarkomaniaan ja mitä kaikkea ihminen keksiikään jotta hänen ei tarvitsisi tuntea tuskaa, jonka hän olettaa olevan hänen elämän arpansa.
Monet päätyvät tekemään muutoksia elämässään. He vaihtavat elämänkumppaninsa uuteen ja saavat ehkä uusia lapsiakin. Jonkun ajan olo tosiaankin tuntuu virkeämmältä mutta kohtalaisen pian sama, vanha tuska nostaa päätään. Koska muutos on ollut vain ulkokohtainen eikä pääkopassa ole tapahtunut mitään edistystä, samat vanhat kainalosauvat astuvat pian jälleen kehiin.

Erään teorian mukaan vasta neljäs sodanjälkeinen sukupolvi vapautuu sodan aiheuttamista traumoista. Jatkosodan loppumisesta on 75 vuotta, jolloin voimme todeta, ettei tuo neljäs sukupolvi vielä elä keskuudessamme.
Tunneperäisestä traumasta kärsivät ihmiset tunnistaa mm liioitellusta tunnekontrollista mutta myös arvaamattomista raivokohtauksista. Myös kyvyttömyys, tai ainakin vaikeus, tuntea syvää iloa on tyypillistä traumatisoituneelle mielelle. Hylätyksitulemisen kokemus aheuttaa trauman, joka seurauksena henkilö ei uskalla tai kykene päästämään ketään oikeasti lähelleen. Alussa kaikki saattaa mennä upeasti. Pariskunnalla on hauskaa ja yhteistä puuhaa riittää. Eräänä päivänä toisen osapuolen käytös alkaa muuttua yhä oudommaksi. Siihen asti niin lämmin ja läheisyydestä pitävä ihminen alkaakin töksäyttää kylmääviä lauseita. Läheisyyskään ei näemmä enää ole yhtä tärkeää. Mielummin käännetään kylkeä ja jätetään toinen hämmennyksen valtaan. Mikäli selkää näyttänyt on haluton avamaan tilannetta tai edes puhumaan siitä (ja tämä on valitettavan tavallista) toinen jää yksin ihmetyksensä kanssa: Mitä tapahtui? Teinkö jotain? Voinko tehdä jotain, jotta kaikki palaa entiseen?

Niin mitä voi tehdä?

Kun toinen osapuoli kantaa voimakasta hylätyksi tulemisen tuskaa, läheisyys jopa omaan kumppaniin herättää eloon tuon alitajuntaan työnnetyn, lähes sietämättömän kivun. Takana saattaa olla lapsuudenkokemus, jolloin äiti tai isä (ehkä jopa molemmat)eivät jostain syystä kyenneet antamaan jälkikasvulleen sitä henkistä tukea, turvaa ja läsnäoloa, jota me kaikki luontaisesti kaipaamme ja tarvitsemme. Hylätyksi tuleminen voi tapahtua tunnetasolla tai sitten vanhempi on aivan kirjaimellisesti hylännyt lapsensa. Hänen aikeensa eivät todennäköisesti olleet pahat, mutta siinä elämäntilanteessa hän toimi nyt hyvin kuin pystyi. Hylkäys tapahtuu myös silloin kun lapsi tai nuori ihminen jätetään yksin voimakkaaseen tunnetilaan, jota hän ei yksin osaa käsitellä. Tällainen kokemus jättää ihmiseen syvän haavan, joka myöhemmin elämässä oirehtii eri tavoin. Silmittömät tunnekohtauset ovat eräs esimerkki. Tuntteittensa syväjäädyttäminen on toinen. Kun lapsen tärkeimmät ihmiset aiheuttavat hänen sieluunsa haavoja, nämä saattavat aktivoitua viimeistään siinä vaiheessa on hän aikuisena solmii parisuhteen. Hänen alitajuntaansa on ohjelmoitu tieto, että juuri se läheinen ihminen pystyy satuttamaan pahemmin kuin kukaan muu. Jos lapsi on jätetty, eikä hänen kipeisiin tunteisiin ole vastattu, lapsi saattaa aikuisena kokea vaikeaksi päästää ketään kovin lähelle. Miytä läheisemmäksi suhde kehittyy, sitä suuremmaksi kasvaa pelko. Päässä on pinttynyt ajatus: minun on jätettävä ennen kuin toinen tekee sen. J

Itse uskon, että myös yksilökeskeinen suoritusyhteiskunta on syynä monen ihmisen pahoinvointiin. Suorituspaineet estävät autenttisen ja tunnetasolla turvallisen yhteisön muodostumista, koska viime kädessä ihmiset ovat toinen toisensa kilpailijoita. Tämän päivämme monitahoiset suorituspaineet tulevat siis vielä lisärasitteena edellisiltä sukupolvilta perittyjen, käsittelemättömien tunnekuormien päälle.
Tottakai löytyy liuta heitäkin, jotka erilaisten strategioiden avulla kiristävät hampaita yhteen ja häikäisevät suorituksillaan. Heistä tulee kuin luonnostaan roolimalli ja menestyksen mitta muillekin. - Mikset sinä menesty yhtä hyvin kuin tuo? Häpeäisit!

Suomessa lähemmäs puoli miljoonaa ihmistä syö mielialalääkkeitä!
Oli pakko lisätä tuo huutomerkki koska luku on häkellyttävä.
Minullekin tarjottiin useita vuosia sitten SSRI-lääkettä, joita söin turhankin pitkään. Turhaan sen vuoksi, etteivät ne lainkaan parantaneet vointiani. Niistä eroon pääseminen oli kauhukokemus. Kun avauduin asiasta lääkäreille, nämä vain jatkoivat inttämistään, että vieroitusoireet kestävät vain pari viikkoa. Mutta kun tämä ei ainakaan minun kohdallani pitänyt ollenkaan paikkansa. Jatkoin lääkkeiden syömistä muutaman vuoden vain sen vuoksi, etten kestänyt niiden aiheuttamia vieroitusoireita. Lopulta oli omin päin kehitettävä keino, jolla yli puoli vuotta kestäneellä aikavälillä totuttelin biokemiaani yhä pienempiin annoksiin kunnes vihdoin pääsin pillereistä eroon.
En kuitenkaan kehota ketään lopettamaan masennuslääkkeiden syöntiään, jos tämän kokee välttämättömäksi.

Itse sain helpotusta suuren osan elämääni kärsimääni ahdistukseeni tehtyäni ACA:n 12 askelta, ottaessani Psykosynteesin menetelmät osaksi elämääni, käytyäni surunkäsittelykurssin ja ryhtyessäni harjoittamaan suggestoterapiaa osana rentoutusta. Myös vapaaehtoistyö nostaa elämänlaadun aivan uudelle tasolle.
Harva todennäköisesti tarvitsee ihan niin tuhtia prosessointia kuin mitä itse tein, mutta minulle se oli tarpeen.

Kävin siis läpi aikamoisen mankelin, mutta kyllä kannatti.
Elämässäni on erilaisia haasteita ja murheita tälläkin hetkellä ehkä enemmän kuin koskaan mutta oloni on kaikesta huolimatta parempi kuin niinä vuosina jolloin elämä ainakin ulkoisesti oli mallillaan.
Ainoa, mikä vähän surettaa on, etten aiemmin tiennyt yllämainituista menetelmistä ja niiden hyväätekevistä vaikutuksista. Välillä olen tosin miettinyt, että olisinko aikaisemmin ollut liian harhaluuloisen itseriittoinen tehdäkseni sisäisen suursiivouksen vaatimat aika ajoin hyvinkin rankat harjoitukset. Elämänmuutos ja minäkuvan työstäminen vaatii helkkaristi nöyryyttä. Ja häpeäkseni myönnän, että minulla oli hieman ylimielinen suhtautuminen erilaisiin elämänoppimenetelmiin. Ajattelin, ettenhän minä, elämää nähnyt aikuinen nainen, mitään elämänoppeja enää keneltäkään tarvitse!

Onneksi viisastuminen ei katso ikään.
Saan lohtua kiinalaisesta sananlaskusta, jonka mukaan paras aika istuttaa puu olisi ollut kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.

 

Nina af Enehjelm